Miten palveluilla voidaan auttaa järjestelmän sairastuttamia?

Työttömyys lisää sairastavuutta ja hyvinvoinnin vajeita eli huono-osaisuutta ja toisinpäin. Tästä meillä on paljon tutkimusta. Voimme verrata keskenään työllisten ja työttömien odotettavissa olevaa elinikää, kansansairauksia, sairastavuusindeksiä ja muuta kovaa faktaa terveydentilasta. Meillä on tutkimustietoa hyvinvointivajeista ja osattomuuden kokemuksesta.

Työttömyydessä sairastuttaa osaltaan työn puute eli siis se, ettei ihmisellä ole sellaista mielekästä tekemistä, jossa voi toteuttaa itseään ja kokea arvostusta ja josta maksetaan jonkinlainen säällinen korvaus. Viimeinen on olennainen kohta. Melkoinen osa ihmisistä luultavimmin keksisi päiviinsä mielekästä tekemistä ja toimintaa, mikäli muita isompia murheita ei olisi. Isoimpana tietysti toimeentulo. Tässä kohdin itse kukin joutuu pohtimaan elääkö itselle mieluisalla tekemisellä? Maksaisiko siitä joku taho? Löytyisikö sisäistä yrittäjyyttä, olisiko rahkeita itsensä työllistämiseen? Tai löytyykö ylipäätään mitään palkkatyötä? Mikäli ei löydy, ihminen joutuu turvautumaan järjestelmään eli yhteiskuntaan eli meihin kaikkiin. Muihin. Muiden tarjoaman tuen vastikkeellisuus tulee sitten punnittavaksi ja näinä aikoina juuri sitä punnitaan. 

Työelämän ulkopuolella olo voi olla kokonaisvaltaisen uuvuttavaa

Työttömyydessä sairastuttaa myös muiden arvostuksen puute; työkeskeinen yhteiskuntamme ei liiemmin arvosta työelämän ulkopuolella olevia. Protestanttinen työetiikka ja ”jokaisen on itse leipänsä ansaittava” -ajattelu on varsin vahva, ryyditettynä jonkinlaisella empatian puutteella niitä kohtaan, jotka eivät tässä syystä tai toisesta täydellisesti onnistu. Työttömyyttä kokemattomien voi olla vaikea hahmottaa miten kokonaisvaltaisen uuvuttavaa ja ahdistavaa työelämän ulkopuolelle joutuminen voi olla. Toisaalta ahdistavuuden mielikuva voi olla juuri se, jonka ylläpitäminen pitää työtätekevät massat tiukasti lapionvarressa kiinni ja taistelemassa yhä vähenevistä vakituisista palkkatyösuhteista. Voisi sanoa, että arvostuksen puute on työkeskeisessä yhteiskunnassamme funktionaalista.

Työttömänä voi jäädä tärkeiden verkostojen reunamille

Työttömyydessä sairastuttaa myös sosiaalinen osattomuus eli se, ettei ole mahdollisuutta liittyä sellaisiin itselle mielekkäisiin ryhmiin tai yhteisöihin, joihin ehkä haluaisi kuulua. Köyhyystutkijat ovat jo pitkään tuoneet eri tavoin esiin tätä varattomuudesta kumpuavaa osattomuutta. Sitä hiertävää tunnetta, että ei kuulu joukkoon, että ei ole kuin muut. Lapsiperheköyhyydestä tiedämme, miten ahdistavalta lapsesta voi tuntua, jos ei voi harrastaa sitä mitä muut, tai ei voi osallistua kaveripiirin yhteiseen tekemiseen, mikäli se maksaa. Työtön jää helposti - usein juuri työelämässä syntyneiden - verkostojen reunamille. Vertaisverkostoa kaipaisi ehkä jonkun muun yhdistävän tekijän kuin työttömyyden pohjalta. 

Työttömyydestä on tullut ihmisen työtä

Työttömyydessä sairastuttaa myös byrokratia ja asioiden selvittely ja setviminen. Siis järjestelmä itsessään. Työttömän pitää simuloida työelämää raportoimalla toimintaansa - ei toki esihenkilölle vaan viranomaiselle. Työttömyydestä on tullut ihmisen työtä. Työttömän edellytetään toteuttavan viranomaisten antamia toimeksiantoja, on haettava asetettu määrä työtehtäviä ja kuitattava annettu suorite toteutetuksi. Toimitettava selvityksiä työkyvystä ja terveydentilasta, selvityksiä täsmätyökykyisyydestä, selvityksiä aktiivisuudesta tai tarvittaessa passiivisuudesta, mikäli esihenkilö pitää aktiivisuutta vääräntyyppisenä. Tai siis viranomainen. Kaikella on seurauksia ja osin ennakoimattomia, varsinkin, jos ei osaa sukkuloida viranomaisvaatimusten ja -lakien laineikoissa.

Kaikkea ei voi palveluilla parantaa

Palveluita ja palvelujärjestelmää kehitettäessä ollaan vääjäämättä myös sen ison kysymyksen äärellä, miten palveluilla voidaan auttaa järjestelmän sairastuttamia? Työllisyysjärjestelmä itsessään tuottaa pahoinvointia, jota esimerkiksi terveyspalveluilla sitten yritetään parantaa tai ainakin yritetään auttaa yksilöä selviytymään tilanteessa. Millainen on laadukas terveyspalvelu, joka auttaa järjestelmän kurittamia? Riittäkö se, jos auttaa ihmistä ymmärtämään, ettei sairaus ole aina yksilön yksin ratkottavissa tai yksilön omien valintojen seurausta? Ihmisen tilanne järjestelmässä voi itsessään tuottaa sellaista pahoinvointia, joka ei ole palveluilla parannettavissa. 

Valvonnasta kohti luottamuksen, avun ja kannustuksen ilmapiiriä

Riittävä vastaus ei voi olla aina vain lisää palveluja, erilaisia palveluja, eri palvelujen yhteistyötä. Tarvitaan laadullista muutosta – tarkkailusta, rankaisusta ja valvonnasta pitäisi päästä luottamuksen, avun ja kannustukseen ilmapiiriin. Työelämässä on jo aikoja sitten havahduttu mikromanageraamisen haasteisiin ja sellaisen johtamistavan ikäviin vaikutuksiin työmotivaation ja tuottavuuden kannalta. Olisiko aika vihdoin siirtää kannustavuuden ajattelua työelämäpalveluihin? Yhteiskunta näyttää määrittäneen työttömän työksi työnhaun, jossa esihenkilönä viuhuu työvoimaviranomainen. Mitä jos siihen liittyvästä kontrollivallasta luovuttaisiin? Mitä jos viranomaisten työaika vapautettaisiin ihmisten auttamiseen ilman kumpaakaan koskevaa raportointi-, seuranta- ja kontrollivastuuta? Mitä nykyistä kauheampaa siitä voisi seurata?