Lastensuojelun kokemuskumppanin tarina

Kokemustarinatyöskentelyä voi soveltaa myös muissa kuin tässä toimintamallissa kuvatussa lastensuojelullisessa toimintaympäristössä.

Asiakasvanhemman kokemustarinaa työstetään koulutuksissa, joissa lastensuojelun asiakasvanhempia koulutetaan kokemuskumppaneiksi lastensuojelullisiin ympäristöihin. Kokemustarinan työstämiseen osana koulutusta tarvitaan tarinatyöskentelyyn perehtynyt ohjaaja. Koulutuksen järjestäjän on huolehdittava, että ohjaajalla on valmiudet työskentelyyn ja että tarjolla on työnohjausta ohjaajalle ja osallistujille joko ryhmässä tai yksilöllisesti.

Tarinatyöskentelyn ohjaaja

Tarinatyöskentelyyn sopii ihminen, joka osaa asettua myötätuntoiseen asemaan suhteessa kokemustarinan työstäjään. Oma kokemus lastensuojelusta ei ole välttämätön, mutta se voi helpottaa ohjaustyötä. Ohjaajalla ei tarvitse olla kokemustarinan työstämiseen ammatillista pätevyyttä, mutta hänen pitää osata ja tiedostaa seuraavat seikat:

1. Tarinatyöskentely ei ole terapiaa. Se tarkoittaa, että työskentelyn ei pidä aiheuttaa osallistujassa turvattomuutta. Jos näin kuitenkin tapahtuu, ohjaajalle ja osallistujalle pitää olla tuki saatavilla.
2.  Ohjaaja on käsitellyt omat lastensuojeluun liittyvät kokemuksensa huolellisesti ja pitkän ajan kuluessa, jotta hän pystyy kuuntelemaan osallistujien kokemuksia etäämpää mutta kuitenkin myötätuntoisesti.
3. Ohjaajan on hyvä tiedostaa, että ihmiset ovat erilaisissa vaiheissa omien vanhemmuuteen ja lastensuojeluun liittyvien kokemusten käsittelyssä ja että kokemuksiin perustuvat kokemustarinat muuttavat usein muotoaan.

Tarinatyöskentelyn ohjaajan tärkein taito on osata kysyä osallistujalta sellaisia kysymyksiä, jotka auttavat osallistujaa jäsentämään omia kokemuksiaan ja hahmottamaan sitä, mikä on hänen kokemustarinansa ydinviesti ja kenelle viesti on suunnattu. Ohjaaja tukee tarinan kertojan omaa toimijuutta ja kehittymistä kohti kokemusasiantuntijuutta kysymällä avoimia kysymyksiä siitä, minkälaisissa kokemustehtävissä henkilö haluaa toimia tai mikä omassa tarinassa voi auttaa muita.

Kokemustarinan työstäjän valmiudet

Kokemustarinan työstäjältä edellytetään seuraavia asioita:

1. Halua työstää omia vanhemmuuteen ja lastensuojelun asiakkuuteen liittyviä kokemuksiaan tarinaksi. 
2. Halua kuulla myös toisten kokemustarinoita. 
3. Halua lähteä oppimisprosessiin, jonka kokemustarinan työstäminen synnyttää.

Tarinatyöskentelyyn johdattaminen

Osallistujat johdatetaan tarinatyöskentelyyn kertomalla, mikä kokemustarina on ja miksi se työstetään. Kokemustarina on termi, jota käytetään, kun omat kokemukset tai osa kokemuksista kootaan yhteen joko kirjallisesti, suullisesti tai muulla tavoin luovasti ilmaisten. Kokemukset ovat tapahtuneita ja koettuja asioita, ja kokemustarina on niistä kerrottu todenmukainen kokonaisuus. Kokemustarina on muuttuva.

Harkinnan mukaan osallistujille voidaan kertoa myös tarinatyöskentelyn tieteellisesti todennetuista hyödyistä, joita ovat muun muassa:

• voimauttavuus
• kokemusten merkityksellisyyden löytyminen. Kokemuksille voi antaa myönteisiä tai selviytymisen merkityksiä. Kielteinen tarina voi antaa mahdollisuuden ongelman nimeämiseen ja ratkaisun löytämiseen
• kokemusten jäsentyminen ja oman elämäntarinan eheytyminen
• tunnesolmujen avaaminen
• omien ja muiden kokemusten ymmärtäminen

Oman kokemustarinan työstäminen ja esittäminen

Oman kokemustarinan näkökulmana on voimaantuminen. Kokemustarinan kertoja voi rajata sen haluamallaan tavalla. Kokemustarinan voi kertoa omasta lapsuudesta alkaen tai sen voi rajata koskemaan vain tiettyä jaksoa vanhemmuudestaan ja lastensuojelun asiakkuudesta.

Omien kokemusten jäsentämiseen tarinaksi voi valmistautua esimerkiksi katselemalla perhevalokuvia, kuuntelemalla asiaan virittävää musiikkia, silmäilemällä omaan rajaukseen liittyviä asiakirjoja tai keskustelemalla muiden asianosaisten kanssa.

Tarinaa työstetään ohjaajan kanssa, joka auttaa tarinan työstämisessä kuuntelemalla ja esittämällä kysymyksiä. Riittävä aika ohjaukseen on tunnista puoleentoista. Ohjaaja voi auttaa tarinan jäsentämisessä esimerkiksi seuraavin kysymyksin:

1. Millaisissa tehtävissä vanhempi haluaisi kokemuskumppanina mahdollisesti toimia? Tällaisia tehtäviä ovat esimerkiksi tukihenkilö, sillanrakentaja ammattilaisen ja asiakkaan välille, lastensuojelun käytäntöjen kehittäjä vai yhteiskunnallinen keskustelija lastensuojeluun liittyen. Se millaisissa tehtävissä haluaa työskennellä, voi määrittää sitä, millaiselle kuulijakunnalle oman kokemustarinansa kertoo.
2.  Mikä omissa kokemuksissa on sellaista, jota uskoo voivan hyödyntää kokemuskumppanina toimiessa?

Tarinaa ei ole välttämätöntä työstää ohjaajan kanssa, mutta keskustelu ohjaajan kanssa auttaa usein jäsentämään kokemuksia ja löytämään jo tutuiksi tulleista kokemuksista uusia näkökulmia. Ohjauskerran jälkeen, tai sitä ennen, voi alkaa kirjoittaa tekstiä tai avainsanoja ja niihin liittyviä tunteita muistiin.

Oman kokemustarinan voi kirjoittaa alusta loppuun valmiiksi, mutta se ei ole välttämätöntä. Tarinan voi myös kertoa, jolloin mukana voi olla vain asiasanalista. Myös valokuvat voivat toimia muistilistana. Samalla ne havainnollistavat tarinaa. Kokemustarinan lukemisen, kertomisen tai muunlaisen esittämisen keston olisi hyvä olla noin 20 minuuttia. Vaikka asiaa olisi paljon, sitä on hyvä opetella tiivistämään. Tiivis tarina pitää kuulijan kiinnostuneena.

Tarinan esittäminen on tilaisuus harjoitella esiintymistä ja kokeilla, miltä oman tarinan kertominen tuntuu. Tarinasta tulee omannäköinen ja vaikuttava, kun tarinaa valmisteltaessa ja esittäessä antaa oman persoonansa kuulua ja näkyä.

Tarinan esittäminen verkkoympäristössä vaatii riittävää tietoteknistä osaamista. Tarvittaessa siihen olisi hyvä saada ohjaajalta apua. Vuorovaikutus voi verkkoympäristössä tuntua ohuemmalta ja etäisemmältä verrattuna kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, mutta toisaalta etäisyys voi luoda aralle esiintyjälle myös turvaa.  Selkeä viestintä, tunnetaidot ja empatia ovat verkossa toimittaessa tärkeitä ottaa huomioon.

Vertaisen tarina: kuuntelemaan oppiminen ja tarinan vaaliminen

Oman kokemustarinan kertomisen lisäksi kokemuskumppanin on tärkeää vahvistaa valmiuksia kuunnella muiden tarinoita. Vertaisen tarinaan on mahdollista samastua. Vertaisen tarina voi olla myös hyvin erilainen kuin omat kokemukset. On tärkeää oppia erottamaan oma tarina vertaisen tarinasta.

Ennen vertaisen tarinan kuuntelemista on hyvä virittäytyä tarinan kuuntelemiseen eläytymällä tai esimerkiksi ajattelemalla hyviä asioita tarinan kertojasta.

Tarinan kuuntelemiseen kannattaa valmistautua miettimällä seuraavia asioita:

• mikä vertaisen tarinassa koskettaa itseä
• miten suojelen itseäni, jos tunnistaa vertaisen tarinassa jotain itseäni haavoittavaa
• miten annan kaikkine tunteineni tilaa vertaiselle

Tarinaa kuunnellessa kertojaa voi kannatella nyökkäilemällä tai hymyilemällä tai vain kuuntelemalla aktiivisesti. Tarinan kertojalle on hyvä antaa rakentavaa palautetta. Voi esimerkiksi omin sanoin toistaa sen, mikä tarinassa puhutteli kuuntelijana ja mikä jäi mieleen. Tarinan kertojalle ei pidä antaa ohjeita eikä pidä tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja.

Tarinan kertomiseen ja kuuntelemiseen liittyvien tunnelmien purkaminen

Oman kokemustarinan kertominen ja vertaisen kokemustarinan kuunteleminen herättävät aina joukon erilaisia tunnelmia. Näiden tunnelmien jakamiseen yhdessä on varattava riittävästi aikaa. Kun keskusteluun on riittävästi aikaa, syntyy myös turvallinen ilmapiiri. Tärkeintä on, että tarinan kertoja saa myönteistä, voimauttavaa ja myötätuntoista palautetta. Yhteinen purkuhetki on hyvä tilaisuus harjoitella palautteen antamista ja vastaanottamista turvallisessa ilmapiirissä. Keskustelulle ja tunnelmien purkamiselle varattu hetki on tilaisuus kertoa aroistakin asioista. Niistä kannattaa kertoa, mutta pakkoa ei ole.

Osallistujia on hyvä valmentaa siihen, että he varaavat itsellensä aikaa palautumiseen mieluisalla tavalla. Oman tarinan työstämistä raskaampaa saattaa olla kuulla muiden tarinat, tunnistaa niistä yhtymäkohtia omaan elämään tai esimerkiksi tuntea voimattomuutta epäoikeudenmukaisuuden edessä. Osallistujille ilmaistaan konkreettisesti, milloin ja miten kuuntelu- ja keskusteluapua on tarjolla, jos asiat jäävät painamaan.

Tarinaan palaaminen myöhemmin

Havaittiin, että tarinan kertomisen jälkeen on tärkeää tarkistaa, millainen olo kertojalle jää ja palata kertojan tuntoihin seuraavalla kerralla. Samoin ryhmän jäsenten ajatuksia ja huomioita on tärkeä jakaa myös jälkeen päin, sillä he ovat voineet jäädä miettimään joitain kohtia tarinassa. Kaikille tarjotaan mahdollisuutta keskusteluun ryhmän ulkopuolella, jos kaipaa enemmän tukea, joko itse tarinan tekoon tai asioiden/tunteiden työstämiseen.

Yksi tarina yhdelle ryhmäkerralle on riittävä. Kolmannessa koulutuksessa ryhdyttiin tekemään maadoitus/hengitysharjoituksia ennen siirtymistä seuraavaan teemaan. Tarinakerrat muodostuvat niin, että ensin on tarina, ryhmän palaute, kertojan fiilikset ja maadoittuminen, tauko ja siirtyminen johonkin koulutuksen teemaan, kuten tarinaosuudessa itsetuntemusta, vanhemmuutta tai mentalisaatiota.

Eettisten kysymysten käsittely

Ennen tarinatyöskentelyn aloittamista ryhmässä otetaan puheeksi eettiset kysymykset. Niistä tärkeimpiä ovat vaitiolovelvollisuuden noudattaminen, vertaisten tarinoiden vaaliminen ja tarinankertojien rajojen kunnioittaminen. Jos jostakin ei halua kertoa, siitä ei tarvitse kertoa. Osallistujille painotetaan, että mieltä painavien asioiden kanssa ei pidä jäädä yksin, vaan kannattaa ottaa yhteys tarinatyöskentelyn ohjaajaan. Ryhmien keskusteluissa nousee esiin usein muitakin eettisiä kysymyksiä. Niiden käsittelyyn ryhmässä on varattava aikaa.

Palautteen kerääminen

Jokaisen Kokemuskumppani-koulutuksen jälkeen osallistujia pyydetään vastaamaan kyselyyn tarinatyöskentelyn herättämistä kokemuksista. Tämän lisäksi kerätään voimavaratimantti-kysely koulutuksen alussa ja lopussa. Osallistujat huomasivat tarinatyöskentelyn tuovan heille uusia näkökulmia omaan tarinaansa, työskentelyn selkeyttävän suhdetta omaan äitiin, he kokivat myös saavansa ymmärrystä muilta osallistujilta ja tekevänsä uusia havaintoja omasta vanhemmuudestaan. tarinatyöskentelyyn liittyen, että he saivat uusia näkökulmia omaan tarinaan, suhde omaan äitiin selkiintyi, he saivat ymmärrystä, henkilö sai havaintoja omasta vanhemmuudesta, ohjaaja auttoi tiivistämään omaa tarinaa, muiden tarinat rikastuttavat ja tuovat ymmärrystä ja palautteen saaminen oli tärkeää. He kokivat tärkeäksi kuulla toistensa kokemuksia ja saada palautetta omasta tarinastaan.

Moni kertoi jännittäneensä oman tarinan esittämistä, mutta kuvasivat myös itsensä voittamisen tunnetta tarinan esittämisen jälkeen sekä hyvän palautteen ja uusien näkökulmien saamista tärkeänä. Jotkut kertoivat tarinassa asioita, mistä ei ollut aiemmin uskaltanut puhua esim. omaan lapsuuteen liittyen. Eräs koulutettavista esimerkiksi rohkaistui ottamaan pitkän tauon jälkeen yhteyttä omaan biologiseen äitiinsä. Jos perheen elämä oli ollut pitkään tilanteesta toiseen selviytymistä niin tarinaksi koottuna, moni löysi armollisuutta itseään kohtaan ja ymmärrystä, miksi tilanteet olivat kriisiytyneet.

Suurin osa koulutettavista koki erityisen vaikeaksi oman esityksensä tiivistämisen noin 20 minuutin pituiseksi, mutta lopulta pitivät hyvänä sitä, että olivat joutuneet miettimään, mikä on oleellista.

Tärkeä oli havainto siitä, että ne, joilla oman perheen lastensuojeluasiakkuus oli jo ehkä takanapäin, oma terapia käytynä, mielessä selkeä käsitys tapahtuneesta sekä kokemus saadusta avusta, suuntasivat tarinansa selvästi enemmän jo ammattilaisille tai työkaluksi itselle kokemuskumppanuuteen. Ne osallistujat, joiden lastensuojelun asiakkuudesta oli kulunut vasta lyhyemmän aikaa tai asiakkuus oli alkanut mahdollisesti jo omassa lapsuudessa, kirjoittivat ehkä enemmän itselleen selvittääkseen, mitä heille tapahtui ja miksi.